| Hakemistoon - Maaliskuu 2005 | Olan blogi |
Auto tulee huollosta, ja juhlistamme sitä ajelemalla ympäri Brisbanen esikaupunkeja, mm. rantapitäjissä Manly ja Cleveland, joissa rikkaat näyttävät rahvaalle vähän merenrantahuvilan mallia.
Suur-Brisbanen paikannimien top 10, henkilökohtaiset suosikit:
|
|
|
Viikonloppuna lomailemme betonikolossien täyttämällä Gold Coastilla. Välitön syy vierailuumme on Troccadero-yökerhossa pidettävä israelilaisen teknopumppu Infected Mushroomin keikka, mutta samalla tulee katsastettua tämä köyhän naisen Florida perusteellisesti muutenkin. Alueen suurimman kaupungin, Surfers Paradisen, nimi ja vetovoima eivät johdu niinkään sen rannoilla loiskuvista aalloista (kunnon aaltoja varten surffari joutuu menemään etelämmäksi, esimerkiksi Burleigh Headsiin, josta allaoleva rantakuva on) vaan sen moninaisista soittoruokaloista. Kaupunki on keinotekoisuudestaan huolimatta koko lailla Floridaa miellyttävämpi. Sen julkisissa tiloissa on lukuisia silmiä ja mieltä ilahduttavia yksityiskohtia, joista alla esimerkkinä surffilaudan muotoinen puistonpenkki.
 |
 |
 |
Yövymme aivan Surfers Paradisen ydinkeskustassa Trickett Gardens-apartmenthotellissa, joka on jäänne vanhasta maailmasta: vaikka se on vain parikymmentä vuotta vanha ja sisustukseltaan priimakuntoinen, niin ympärillä kohoavat pahimmillaan 77-kerroksiset tornihotellit jättävät sen varjoonsa. Trickett Gardensin lähtölaskenta lie alkanut: hotellin viereinen tontti myytiin juuri 3,6 aussimiljoonalla yrittäjälle, joka tuskin aikoo jättää tontilla seisovaa kaksikerroksista Qantasin toimistoa niille sijoilleen...
 |
 |
Viikonloppuloma tuli tarpeeseen: edeltävät kaksi viikkoa ovat kuluneet täyspäiväisessä tallaamisessa jalkaisin kolmenkymmenen asteen helteessä ympäri suburbiaa vuokrataloja katsastamassa, eikä loppua näy. Yksi hakemus vuokratalosta on paraikaa vetämässä, mutta aiemminkin lupaavat projektit ovat kaatuneet odottamattomiin vastoinkäymisiin. Huomenna lähden Sydneyyn työkeikalle kahdeksi viikoksi, joten ellei tähän täkyyn kala nappaa, niin omaa kotia voi toivoa saavansa aikaisintaan kuukauden kuluttua. Reissuelämässä on puolensa, mutta tässä voisi vaihteen vuoksi asua vähän aikaa aloillansakin.
Kotimaanlento Brisbanesta Sydneyyn tarjoaa sekä ihastuksen että hirvityksen aiheita. Virgin Bluen check-in käy kolmessakymmenessä sekunnissa vilauttamalla viivakoodilla varustettua printtiliuskaa pystisautomaatille, fantastista! Virgin Bluen kieli poskessa tehdyt opasteplakaatit ympäri kenttää saavat väkisinkin hyvälle tuulelle, kylttisarjan häröimmän ikuistan salaa.
Passia ei check-in-automaatille tarvitse tietenkään näyttää, mutta sen varmaan kurkkaavat turvatarkastajat tai lentoemot koneeseen astuttaessa. Paitsi etteivät kurkkaa. Lipun olen tilannut ja maksanut internetin kautta. Pääsen ensimmäistä kertaa eläissäni sisälle lentokoneeseen näyttämättä missään vaiheessa minkäänlaista henkilöllisyystodistusta kenellekään! Jopa leväperäisyydestään kuuluisassa Ranskassa täytyi jo ennen 9/11:a kaivaa aina joku kuvallinen kuntosalin kantakortti esiin, mikäli halusi koneeseen.
Haloo pahvit, tällaista ei pitäisi tapahtua, vallankaan maassa, jonka joukot miehittävät paraikaa Irakia!
Kävelen toimistolta kohti kämppää iltapimeällä. Pittoreski reittini vie ohi Fish Marketin. Se on valtava kalanhajuinen kauppahalli korttelissa, jota reunustavat monikaistaisen ohitustien ramppi, vilkasliikenteinen Pyrmont Road sekä Parramatta River. Kuulen kahinaa kalatorin aidanpielessä olevasta pensaikosta - se on varmaankin rotta, niitä Sydneyssä piisaa. Tähyilen pimeässä ääntä kohden ja niskakarvani nousevat pystyyn: enpä ole ennen nähnyt noin pulleaa ja paksuhäntäistä rottaa! Otus kääntyy katsomaan minua vihreillä silmillään ja paljastuu kolmen-neljän kuukauden ikäiseksi pikimustaksi kissanpennuksi. Lähemmässä tarkastelussa samasta pusikosta löytyy myös aikuinen musta narttukissa, ehkä pennun äiti. Kalahallin vastustamaton lemu on houkutellut mirrit paikkaan, jossa elinajanennuste on vilkkaan liikenteen vuoksi kovin huono.
Samalla reissulla selviää, että lepakoita lentelee myös sydneyläisten talojen tapuleissa, kun puolimetrinen grey-headed flying fox lehahtaa ylitseni.
Alle ikuistettu näköala duunin kahvihuoneen terassilta.
Lupaava projekti kaatuu odottamattomaan vastoinkäymiseen. Toista viikkoa odottamamme vuokratalon omistaja ei olekaan varma, aikooko muuttaa siitä itse pois. Etsintä jatkuu.
Paddingtonin lauantaitori on maankuulu ja keskellä Oxford Street Style Milea. Väitetään, että moni kansainvälisille areenoille päätynyt taiteilija ja muotisuunnittelija on myynyt ensimmäiset työnsä täällä, ja tori onkin tavallista krääsäkirppistä kiinnostavampi. Valokuvaaja Tony Rea on vanginnut periaustralialaisuuden esteettisiin otoksiinsa just eikä melkein. Kanvaasille painettujen triptyykkien äärellä joudun aprikoimaan pitkän tovin, saisinko metrisiä teoksia kulkemaan lentokoneella kotiin.
Vielä enemmän ilahduttavat suunnittelija Karen Johnstonin itse myymät, Chop Suey-tuotemerkin alla kulkevat vaatteet. Australialaiset vaatekaupat kun ovat aiemmin saaneet minut lähinnä kauhun valtaan: kaupan on lähes pelkästään sentyyppisiä naistenvaatteita, jotka olivat muodikkaita Euroopassa kaksi, kolme tai neljä vuotta sitten. Kansainväliset vaatetehtaat näyttävät dumppaavan tänne roskiin joutavia menneen kauden kokoelmiaan, ja kiinalaisilta vaatetehtailta taas kestää aikansa plagioida kansainvälinen muoti. Mutta Karenin topit ovat fantastisia, täysin ainutlaatuisia, ja valitettavasti minulle väärää kokoa. Haikeana jätän Chop Suey -standin taakseni, mutta onneksi se palautti uskoni australialaiseen vaatetusteollisuuteen.
Iltapäiväksi menen Sydneyn suurimpaan rantakohteeseen, Manlyyn, jokilautalla. Vastaan tulee holtiton määrä purjeveneitä matkalla viettämään Sydney Harbour Weekiä.
Sitä mitä Bondi Beach on pariutumisikäiselle nuorisolle, Manly on aikuisille, lapsille ja perheille. Fasiliteetit ovat kohdallaan, löytyy uimarantaa, surffirantaa, vesiliukumäkeä ja teemapuistoa. Pohjoisrannalla on jopa tarjolla rivistö kassakaappeja, joihin sulloa passit ja luottokortit pulikoinnin ajaksi; vitosella irtoaa mielenrauhaa koko päiväksi.
Minä en kuitenkaan tullut biitsillä makoilemaan, vaan kiipeämään Manlyn mieliinpainuville kallioille. Tavailen karttaa, ja yllätyn melkoisesti huomatessani, että Manlyn äärimmäisen niemennokan päällä kököttää jätevedenpuhdistamo, eikä sinne pääse näinollen kiipeämään. En anna sen jarruttaa matkaa vaan suunnistan kohti viereisen North Headin näköalapaikkoja pitkää ylämäkeä pitkin. Uhanalaisista bandikooteista varoitetaan matkan varrella moneen kertaan, vaikka Uhana ei ole Manlyssa päinkään.
 |
 |
 |
Näköala North Headin huipulta meripäiviä viettävään Sydneyn satamaan on, kuten arvata saattaa, aikamoinen. Erityisen taiteelliseksi kuvaajansilmäni äityy tässä napsauksessa, jota en henno edes pienentää normaaliin blogikokoon. Niin, kai kaikki ovat jo huomanneet, että ostin uuden digitaalikameran?
Illalliselle suunnistan Chinatowniin ylistettyyn Emperor's Garden BBQ & Grill- ruokalaan, joka on maineensa veroinen: paistetut nuudelit singaporelaiseen tapaan on herkullinen. Jättivadillinen katkaravuilla, ankalla, ruohosipulilla ja paistetulla munalla terästettyä nuudelia pitää minut ruuassa kaksi päivää.
Sunnuntaina nousen kukonlaulun aikaan hypätäkseni junaan, joka vie Sydneytä lähimmälle luontokohteelle, Blue Mountainsille. Juna on tavallinen paikallisjuna, tosin lähellä keskustaa pysähdytään vain suurimmilla pysäkeillä, kauempana sitten jokaisella maitolaiturilla. Mietin, ovatko sinivuoret ällistyttävän lähellä, vai onko Sydney vain ällistyttävän suuri? Mitä jos Helsingistäkin kyytiin hypätessään saisi kuulla kuuluttajan monotonisesti luettelevan: "Tämä on O-juna, seuraavana Pasila, sitten Tikkurila, Levi ja Korvatunturi."
Jään junasta Katoomban seisakkeella. Helteisen Sydneyn jälkeen ilma on raikas ja pihkantuoksuinen.
Matkaoppaasta saamani vinkin mukaan aloitan suoritukseni Echo Pointista, aikoen siirtyä päivän mittaan halki Jamison Valleyn kohti Katoomba-vesiputousta. Vinkki osoittautuu kuitenkin huonoksi sikäli, että aamulla Echo Pointin jyhkein nähtävyys, Three Sisters on varjossa, ja Katoomba Fallsille paistaa aurinko, kun taas iltapäivällä tilanne on päinvastainen. Joudun siis rahtautumaan laakson tälle laidalle vielä uudestaan iltapäivällä, jotta saan napattua pakollisen turistiotoksen siskoksista. Aamuvarhaisella pääsen kuitenkin ottamaan niistä siluettikuvan pilviä vasten, ja se on hyvä.
Ja sinisethän ne sitten ovat. Väri johtuu Rayleigh Scattering -nimellä tunnetusta ilmiöstä, jossa ilma ja siinä olevat pienet epäpuhtaudet sirottavat auringonvalosta sinisen esiin. Monista muista luonnonilmiöistä poiketen tämä hyötyy ihmisasutuksesta: ahkera eukalyptuksenhakkuu alueella suihkii ilmaan eukalyptusöljyä, joka vahvistaa ilmiötä ja vuorten sinistä väriä.
Kunnon trekkarimeiningillä laskeudun alas ensin Giant Stairwayn, tuhatkunta askelmaa alas laaksoon. Askelmat ovat vielä jyrkemmät kuin portaat Anacaprilta Caprin satamaan ja niitä on enemmän. Note to self: tälle nähtävyydelle ei Tarjaa kannata tuoda.
Kävelen laaksonpohjaa myöten kohti Orphan Stonea, jonka lähistöllä on 1800-lukulaisten hiilikaivosjunakiskojen päälle värkätty junarata. Sillä kulkee Scenic Railway, maailman jyrkin funikulaari - ainakin australialaisten mielestä. Sveitsiläiset Gelmerbahn-kuskit ovat toista mieltä, mutta ei sillä niin väliä, rata on joka tapauksessa jyrkkä kuin fan: selkä edellä 52 asteen nousuun lähtevä kyyti vetää isompienkin miesten naamat kalpeiksi. Ainakin laiturilla seisovista katsojista irtoaa silti nauru, kun ratikkakuski laittaa popin soimaan ja ämyreistä kajahtaa Kadonneen aarteen metsästäjien kaivosjunakohtauksesta tuttu tunnusmusiikki.
Hiilikaivosteemaa esitellään alueella enemmänkin, ja täysin poikkeuksellisesti se on kiinnostavaa! Laaksossa pääsee mm. kurkkaamaan Furnace Tunneliin, joka on kaivoksen sisällä olleen valtaisan tulisijan poistoilma-aukko: niin kauan kuin tulisijassa pidettiin tulta yllä, poistoimu veti kaivokseen hengityskelpoista ilmaa pääsisäänkäynnin kautta. Jopa pakollista työkalukokoelmaa katselee Nethack-addiktion jäljiltä aivan uusin silmin: pickaxe, broadpick, sledgehammer...täällähän on vaikka mitä hyödyllistä!
Laaksossa on pieni alue, jota vuoret suojaavat länsituulilta, ja johon on päässyt muodostunut minikokoinen sademetsä. Viidakon halki kulkee polku, jonka varrella pääsee todistamaan mm. lahottajasienille ja hyönteisille vastustuskykyisen turpentine-puun kestävyyttä: viisikymmentä vuotta sitten kaatuneen turpentinen kanto ei ole kulunut yhtään mihinkään, ja satavuotiaskin kanto on vain vähän hapertunut. Pusikossa kipittelee myös keikaritipu rufous fantail, joka aukoo ja sulkee jatkuvasti viuhkamaista pyrstöään.
Vuorenrinteeltä keskeltä viidakkoa löytyy Mustanaamion pääkalloluola, jota paikalliset virheellisesti nimittävät Witches Leapiksi (alla oikealla). Kaikki täsmää, vesiputous on tosin kuivan kesän vuoksi kuivunut puutarhaletkun mentäväksi noroksi.
 |
 |
 |
 |
Lähden nousemaan ylös laaksosta Furber's Stepsejä myöten. Vuorenrinne on lähes pystysuora myös tältä kohdalta, mutta Furber's Steps tekee armeliaampaa siksak-kuviota kuin äskeinen Giant Stairway. Hyvän matkaa portaita noustuani vastaan tulee kaksi seitsemänkymppistä teräspappaa, jotka tekevät samaa reissua toiseen suuntaan, mutta alkavat paavimaisesta tutinasta päätellen olla jo aika maitohapoilla. Toinen kysyy minulta hiukan huolissaan:
"Excuse me, is the railway down there?"minä vastaan; tätä papat jaksavat kuuluvasti hekotella vielä kauan jätettyäni heidät taakseni.
Pappojen ohella muita vastaantulijoita tai ohittelijoita ei paljon ole. Portailta sivuun lähtee pieni polku Katoomba Fallsille, jossa olen ainoa vierailija. Istuudun sademetsän katveeseen, ja kuuntelen kuinka katoomba, "kimaltava, kohiseva vesi", solisee. Allani aukeaa jylhä näköala ja kaukaa laaksosta kuuluu läpitunkevia lintujen kirkaisuja. Puuttuu vain, että Ismo Alanko laulaisi Ekstaasiin.
Näin kipeät eivät reidet ole olleet kuin häämatkalla! (Silloin siis laskeuduttiin 750 askelmaa alas Anacaprin vuorelta, joka oli helppo nakki verrattuna Blue Mountainsin Giant Stairwayhyn...) Taaperran toimiston käytävillä kuin puujaloilla, ja jos pitää kävellä yli 50 metriä, polvet meinaavat pettää alta joka askeleella.
Viimeinen ilta Sydneyssä tällä erää, huomenna lennän kotiin Brisbaneen.
Ajatus moottoritiesillan alla asuvasta mustasta kissanpennusta on vaivannut minua moneen otteeseen kuluneen viikon aikana. Olen mietiskellyt, saisinko napattua pennun kiinni, jotta voisin viedä sen rokotettavaksi, matokuurille ja kotiin. Loppupeleissä suunnitelma on kaatunut siihen, että en voi kuvitella mitään, millä voisin kissan houkutella mukaani. Jos se asuu kalatorilla, niin hekumallisinkaan Whiskas-purkki ei houkuttaisi sitä kantokoriini.
Silti katselen joka ilta toiveikkaana pensaikkoon, kun kävelen kalatorin ohitse. Ja tänään näen sen: pentu istuu kalahallin takana olevan ränsistyneen laiturin nokassa ja pesee naamaansa. Pysähdyn laiturille vievän portin taakse ja naukaisen pennulle. Se katsoo minua uteliaana muttei tyhmänrohkeana. Kauhistun aiempaa ajatustani pennun pois viemisestä! Se on päässyt tilanteeseen, josta muut kissat vain uneksivat: se asuu keskellä miljoonia kiloja tuoretta kalaa. Ehkä se nytkin pesee viiksistään pois juuri mutaisemansa Moreton Bay bugin tai rock oysterin tähteitä, joista ihminen saisi maksaa maltaita valkoisten pöytäliinojen ravintolassa.
I think she is in Heaven.
Vietämme korventavan lauantaipäivän vuokra-asunnon metsästyksessä, ja jätämme hakemuksen numero kolme. Enää ei jaksa haaveilla siitä, että oikeasti saisimme hakemamme talon tai ihastella sen hyviä puolia, käteen tässä menee jotain kuitenkin. Ihan sama.
Illalla menemme baariin, kuinkas muuten, ja kohteemme on rokkiklubi The Rev.
Illan toinen esiintyjä, The Boat People, on kerrassaan nerokas. Bändiä on paikallislehdessä verrattu XTC:hen, King Crimsoniin ja alkuaikojen Genesikseen, mutta poppi ei muistuta mitään aiemmin kuulemaani. Lainoille ei ole tarvetta, jannujen oma tyyli on sekä tarttuva että kiinnostava. Olen koko keikan ajan istuimen reunalla odottaen, mitä tyypit mahtavat keksiä seuraavaksi. Tämä on aussipopin W-tyyli, dammit! Kosketinsoittaja ja basisti spiikkaavat yhtäläisen rennosti ja koko remmi kommunikoi yleisön kanssa kuten kuuluukin.
Ympärillämme olevan, ulkomaanpelleistä hyväntahtoisen kiinnostuneen rokkikansan mukaan valtaosa porukasta on tullut kuulemaan illan kolmatta bändiä, Love Outside Andromedaa, eikä ole vaikeaa nähdä, miksi. Vokalisti on köyhän miehen Chrissie Hynde, kitaristi köyhän miehen Michael Monroe, rumpali köyhän miehen John Cleese (!) ja basistilla on muuten vain viileä leikkaus tukassaan. Show rullaa ammattitaitoisesti ja saa yleisön hullaantumaan. Biisit ovat meneviä - mutta eivät lainkaan omaperäisiä...
Love Outside Andromedan kitaristi lyö viimeisen naulan arkkuun kuittailemalla lavalta lämppäribändilleen: "They're, like, nice, they just haven't practiced that much..." Hetken elättelen toiveita, että kyseessä voisi olla sisäpiirin vitsi, mutta kun näen The Boat Peoplen basistin baaritiskillä naama sitruunaa puraisseen näköisenä, joudun hautaamaan teoriani. Kaikki minun pisteeni tältä illalta menevät Venekansalle.
Kärsimyksentäytteinen paastonaika ja talonmetsästys päättyvät meiltä tänään: allekirjoitamme vuoden vuokrasopimuksen ja korkkaamme pullollisen kuplajuomaa oman kodin verannalla Etelän Ristin alla.
Puunaamme ja mittailemme uutta kotiamme. Talo on puujaloilla seisova queenslander viime vuosisadan alusta. Queenslander-talot tuovat mieleeni kustavilaiskalusteet, molemmille leimaa antaa hillityn koristeellinen puu. Keittiön kaappeja tuskin on vaihdettu viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen, mutta koristeelliset ikkunanpuitteet, portaikot ja kuistit ovat omalla tavallaan romanttisia.
Puutarhan parhaat hämähäkinseitit ovat halkaisijaltaan liki kolmimetrisiä, ilmeisesti talossa ei ole hetkiseen asunut kukaan, tai sitten hämähäkit ovat vain touhussaan tavattoman nopeita. Tunnen itseni terroristiksi pyyhkäistessäni seitit tuhannen päreiksi. Kymmenien tuntien ahkeroinnin tulos mitätöidään silmänräpäyksessä. Omaatuntoani lievittääkseni päätän ottaa amerikkalaisen (terroristin) asenteen tekooni: tämähän on vain poliittinen toimenpide, jolla mahdollistetaan jälleenrakennustyön tuoma taloudellinen kasvu.
Hikisen päivän jälkeen palkitsemme itsemme pulahtamalla altaaseen, jossa seuraa meille pitää muutama kylmä olut.
 |
 |
 |
Australian ehkä suosituin kauppaketju on Bunnings, joka on lentokonehangaarin kokoinen K-raudan ja Bilteman risteytys. Täkäläiseen elämäntyyliin kuuluu olennaisena osana puutarhan rassaus ja ulkoilmaelämän vietto, ja Bunnings tarjoaa kaikkea mahdollista kyseisiin tarkoituksiin.
Kelpo siirtolaisina haluamme assimiloitua paikalliseen yhteiskuntaan parhaamme mukaan, joten suuntaamme lankalauantaina Bunningsiin. Pääsiäislauantai on vuoden vilkkain päivä, mutta puutarhakalustesesonki on periaatteessa lopuillaan, koska kestohelteet alkavat olla ohi ja tuleva pitkä talvi vietetään Suomen kesää muistuttavissa epävakaisissa olosuhteissa. Kalusteiden alennukset ovat siis hulppeat. Uuden mosaiikkipöydän ja verantakalustesetin omistajien on helppo hymyillä.
 |
 |
Parin tunnin ajomatkan päässä etelään Brisbanesta löytyy Lamington National Park. Luonnonpuisto on saanut nimensä edesmenneeltä Queenslandin kuvernööriltä, joka pruukasi tulla tänne ampumaan koaloita. (Haastava harrastus, jossa otetaan miehestä mittaa.) Tarina ei kerro, rahtasiko kuvernööri raadot keittäjälle vai täyttäjälle, eikä sitä, miltä maistuu koalapurilainen.
Nykyään Lamingtonissa joutuu tyytymään trekkaukseen. Puiston suurin vetonaula on tree-top canopy walk, ja se on houkuttanut puistoon kohtuuttoman määrän esiteinejä, joiden kirkunassa puistosta on mahdoton spotata lintuja tai pademeloneita. (Pademeloni on taskukokoinen pussieläin eikä hedelmätiskin erikoisuus.) Aboriginaalien suurkeittiöluolalla (alla oikealla, spottaa kuvasta Ola) on sentään rauhallista.
 |
 |
 |
 |
Huomenna lähden taas Sydneyyn duuniin, ja luvassa on ainakin viikko radiohiljaisuutta tällä blogirintamalla.
Aamusella työnnän jalkani sandaaleihin, ja ihmettelen, mikä mörrimöykky juoksee ulos toisesta päästä sannikasta. Osoittautuu, että jalkineessani on yöpynyt kahden sentin mittainen lisko, hyvän piilopaikan mielestään löytäneenä. Huolissani liskon hyvinvoinnista seuraan sitä pitkin lattiaa, mutta se puikahtaa ilmeisesti vahingoittumattomana lattialautojen raosta talon rakenteisiin.
Tietysti, jos kyseessä olisi ollut skorpioni, olisin nyt ehkä kuollut.
