| Hakemistoon - Heinäkuu 2005 | Olan blogi |
Kun olin pieni, iskä kysyi minulta hyvin usein ellei peräti joka aamu: "minkälaista unta sie näit?" Kysymyksen aprikointi muodostui minulle tavaksi. Parhaimmat uneni ovat minulle kallisarvoisia ja keskinkertaisetkin kiinnostavia analysointikohteita, enkä halua niiden haihtuvan mielestäni kiireisten aamulähtöjen huminassa. Olen usein pitänyt unipäiväkirjaa, joskus epäsäännöllisemmin, joskus jatkuvasti.
Näinä lapsuusaikojeni aamutuokioina minä kysyin aina vuorostani iskältä saman kysymyksen. Yhdessä unistaan iskä oli metsätöissä perämetsän palstalla, ja löysi sieltä myrskyn kaataman ison männyn. Männyn juurakko oli maasta repeytyessään paljastanut kätkön, jossa oli tuhansittain kauniita, auringonvalossa hohtelevia helmiä. Iskä kahmi täpinöissään helmiä taskuihinsa, takinhelmoihinsa ja kouriinsa niin paljon kuin sai mahtumaan, ja lähti kiirehtimään kotiin. Tässä vaiheessa uni kuitenkin karisi iskän silmistä. Kun vastalöytynyt aarre paljastui kuvitelmaksi, suurin iskän pettymyksenaiheista oli se, ettei hän unessaan ehtinyt koskaan kotiin saakka näyttääkseen helmet minulle.
Brisbanesta Sydneyhyn ulottuvaa vyöhykettä Australiassa koettelivat koko viime viikon harvinaislaatuiset rankkasateet. Joiltakin alueilta jouduttiin asukkaatkin evakuoimaan tulvan alta. Me pääsimme onneksi vähemmällä. Alakerran pesulassa luonnonvoimien uhriksi jäi pyykkikorillinen vaatteita, jotka kastuivat sisään virranneesta sadevedestä ja osin homehtuivat. Uima-allas oli vähällä tulvia yli, mutta sateet loppuivat ennen kuin näin kävi, ja varaakin jäi toista senttiä.
Edellisenkin luonnonmullistuksen jäljet alkavat vähitellen haipua näkymättömiin: toukokuisen raekuuron riekaleiksi hakkaamien puutarhakasvien keskuksesta on alkanut kasvaa uusia lehtiä.
|
|
Opinnot alkoivat. Seuraavat 3-4 vuotta on tarkoitus vääntää bioinformaattista väitöskirjaa alternative splicingin ihmeellisestä maailmasta. Kuulin ilmiöstä ensi kerran 1980-luvulla Virolahden lukion maanmainiolta bilsanmaikalta Tapio Rintaselta, ja olen halunnut tehdä jotain tämänkaltaista sen koommin. Sukat tässä pyörivät jaloissa.
Alla kuva uuden opiskelupaikkani sisäänkäynniltä..
Tänään kävin läpi yliopiston turvallisuuskurssin, jolla opin mm. sen, että Australian lain mukaan märkälabrassa ei saa meikata, ajaa partaa eikä nuolla postimerkkejä. Yritän pitää tämän mielessä siltä varalta, että joskus tulee akuutti tarve johonkin näistä kesken pipetoinnin.
Kuvassa komeileva roskis on noin kahden metrin päässä työpöydästäni (en tosin pääse treenaamaan lennokkien heittelyä siihen, sillä roskista ja minua erottaa lasiseinä).
Uutisten mukaan Craig Venter haluaa luoda keinotekoisen bakteerin terapeuttisiin tarkoituksiin. (Venter on mies, joka myötävaikutti kolmetoista vuotta kestäneeseen ihmisen perimän selvitykseen eli Human Genome Project:iin enemmän kuin ainoakaan muu yksittäinen henkilö.) Keinotekoisten eliöiden luonti on toki eettisesti kovin kontroversiaalinen aihe, mutta yllätyin hiukan, kun jopa suosikkiuutisoijani BBC laittoi näinkin suggestiivisen valokuvan Venteristä kyseisen uutisen oheen. Todellisuudessa Venter ei näytä aivan noin diaboliselta, korkeintaan hiukan kepulilta.
Sain elämäni ensimmäisen oman lab bookin. Kaikilla yliopiston laboratoriossa työskentelevillä tulee olla oma ruutuvihko (tässä tapauksessa puna- eikä sinikantinen), jossa tutkija kuvaa jokaisen koeputkeen annostellun mikrolitran ja sentrifuugissa veivatun minuutin. Lab book kuvaa sen todellisen tutkimuksen, ja kaiken maailman tietokonetallenteet ovat vain sen halpoja kopioita. -Lab book ei siis ole mikään australialainen tai UQ:lainen käytäntö: aivan samoja ruutuvihkoja käytetään ainakin kaikkialla Suomessa, missä olen nähnyt, ja parhaan ymmärrykseni mukaan tutkimuslaboratorioissa kaikkialla maailmassa.
Vietämme illan SOOBIESTA-festareilla, joka on Straight Out of Brisbane:n spin-off. Tilaisuus on vierailun arvoinen jo yksinomaan yleisönsä vuoksi: harvoin Ropeconissakaan näkee omalaatuisempaa pukeutumista kuin SOOBIESTAssa. Ehdimme nähdä puolen tusinaa bändiä, jotka ovat toinen toistaan parempia. Energisin esiintyjistä on epäilemättä Ponyloaf, mutta kertalaakista minusta saa fanin Kate Miller-Heidke. Tämä peto naiseksi ei ole pelkästään hekumallinen beibe, joka on kuunnellut katebushinsa korva tarkkana ennen lauluntekoon ryhtymistä. Kate on myös korskea narttu, jossa on lavakarismaa kuin pienessä kylässä sekä omaperäistä otetta oikealta ja vasemmalta. Olen myyty.
Käymme lauantain shoppailukierroksella West Endissä liikkeessä nimeltä Reverse Garbage. Putkan idea on hakea tehtaista, kaupoista, ompelimoista, sahoilta ym. paikoista ylijäämäeriä ja muuta roskiin menevää tavaraa, ja myydä ne pilkkahintaan taiteellisille sieluille kuten me. Tämä suloisen sekavasti sisustettu kierrätyshalli vetoaa sekä aatteellisiin, esteettisiin että pragmaattisiin vaistoihini. Ostan mm. viisi jalopuista rimaa maalaamiani kankaita varten yhteishintaan 0,92 AUD.
 |
 |
Käymme Brunswick Streetin kävelykadulla järjestettävässä ilmaiskonsertissa, lähinnä tsekkaamassa lempparibändimme The Boat People:n osuuden. Kokopäivän konsertti on osa samaa Valley Fiesta-festaria kuin SOOBIESTA-tapahtumakin. Sunnuntaipäivälle sattuu talven toistaiseksi kylmin keli, vähän toistakymmentä astetta, sillä koko päivän on tuullut kuin venäläisessä elokuvassa. The Boat People on hyytävästä lämpötilasta huolimatta elämänsä vedossa ja Possum Magic saa jalan vipattamaan kuin ei koskaan ennen. Laulaja-kosketinsoittaja Robin Waters spiikkaa jälleen hulvattomasti, ja basisti-laulaja-lauluntekijä James O'Brien on herkistä runopojista herkin.
 |
 |
 |
Brisbanen pyörätiet ovat lähinnä vitsi. Useimmissa tapauksissa kaupunkisuunnitteluvirasto tarjoaa vain ajoradan reunaan maalatun fillarinkuvan, ja muut pyörätien yksityiskohdat saa pyöräilijä täydentää haluamakseen mielikuvituksessaan. Yksi poikkeus säännöstä kuitenkin löytyy: Miltonin ja St. Lucian välinen kevyen liikenteen väylä pitkin Brisbane Riverin rantaa, josta aukeaa näköala joen yli keskustan pilvenpiirtäjärivistöön. Ei tämäkään reitti Kaskisaaren sillalle vertoja vedä, mutta kyllä sitä silti mieluummin polkee kuin turpiinsa ottaa.
 |
 |
Jimeoin aloitti tänään uuden kiertueensa Brisbanesta, ja pääsimme käymään ensi kertaa Paddo Tavernin alakerrassa Sit Down Comedy Clubilla. Mainio paikka, jonne täytyy tulla toistekin. Allaoleva kuva ei kuitenkaan ole klubilta, vaan viereisestä Kookaburra Cafesta.
Vuoden 2003 lopulle asuntojen hinnat nousivat raketin lailla Australiassa ja erityisesti Australian ahkerimmin kasvavassa suurkaupungissa eli Brisbanessa. Osaltaan nousua selittää yleismaailmallinen suuntaus, osaltaan brittimaahanmuuttajien asuntohintoihin pumppaamat tolkuttomat määrät ilmaa, osaltaan Australian negative gearing -politiikka, jonka ansiosta sijoitusasunnon lainakoroista voi vähentää parhaimmillaan 48 prosenttia suoraan tuloverostaan. Hintanousun aikaan huutokauppa oli yleensä paras tapa saada ruoskittua ostajat entistä hurjempaan laukkaan ja puristaa irti viimeinenkin asunnosta saatava penni. Viimeisen vuoden, kahden aikana hintojen nousu on Brisbanessa pysähtynyt, kun taas Melbournessa ja Sydneyssä hinnat ovat lähteneet jo laskuun. Onnistuneiden huutokauppojen määrä on sitä mukaa pienentynyt, samoin hintapyynnöistä on jouduttu tinkimään enemmän.
Yleissivistysmielessä menen tänään seuraamaan yhden hawthornelaisen palatsin huutokauppaa. Talossa on viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä ja kolme olohuonetta, joista suurin on lentokonehangaarin kokoinen (täälläpäin isommissa taloissa useampi olohuone on sääntö eikä poikkeus: löytyy jopa taloja, joissa on sekä living room, family room, lounge, media room että rumpus room!). Talon ylimmältä terassilta on huikea näkymä keskustaan yli joen. Pihalla on uima-allas sekä pari maulla toteutettua suihkulähdettä.
Huutokaupan pitäjä aloittaa tilaisuuden laillisten pykälien esittelyllä ja pienellä markkinointihenkisellä puheella, ja siirtyy sitten pyytämään huutoja. 25-henkinen yleisö, minä mukaanluettuna, vaikenee kuin muuri. Meklari yrittää houkuttaa yleisöä interaktiivisempaan moodiin tarjoamalla pohjalle myyjän puolesta miljoona AUD:ta, ja ilmoittaa kelpuuttavansa 50000 AUD:n korotukset. Meklari saa edelleen tyytyä puhumaan itsekseen, mutta tekee niin ammattimiehen varmuudella. Seuraavaksi meklari korottaa tarjouksen myyjän puolesta 1,1 miljoonaan, ja kysyy 20000 AUD:n korotuksia. Yleisö on yhtä kivikasvoinen kuin ennenkin. Viimeisenä yrityksenään meklari tarjoaa myyjän puolesta 1,175 miljoonaa, johon kelpaa kuulemma mikä tahansa korotus. Yleisö on kuitenkin armoton, ainoatakaan huutoa ei huudeta, ja "kauppa" siis syntyy tähän hintaan, omistajan vaihtumatta (joutuuko myyjä maksamaan diilistä leimaveron, sitä en tiedä). Todellinen tavoitehinta asunnosta on siis 1175001 dollaria eli noin 730000 euroa, mutta tämän tiedon saadakseen potentiaalinen ostaja joutuu tulemaan paikan päälle ja kuuntelemaan tilaisuuden loppuun saakka.
Menemme Brisbanen kulttuurilliseen sydämeen, South Bankille, oopperaan. Tarjolla tänään on Benjamin Brittenin säveltämä ooppera The Turn of the Screw. Säväyttävä tarina on Henry Jamesin. Oopperan musiikki on tarinalle osuva kehys, muttei itsessään maailmanluokan sävelteos. Pääsemme kuitenkin ensi kertaa näkemään Kate Miller-Heidken varsinaisessa leipätyössään: hän laulaa tyttären osan.
Mike ja Paula tulevat meille Olan kokkaamalle herkkupäivälliselle ja tuovat tullessaan 12-vuotiasta The Glenlivetiä sekä 18-vuotiasta Macallania. En ole vuosiin maistellut mallasviskejä, mutta ellei muistini petä, nämä ovat lajinsa erittäin kelvollisia edustajia.
Australian lähinaapurit uusiseelantilaiset, joita aussit itse kutsuvat herttaisella ylenkatseella kiweiksi, kasvattavat huomattavan määrän maailman kiwihedelmistä. Uusiseelantilaiset kiwifarmarit ovat alallaan niin professionaaleja, että kilon kiwipaketeista löytyy tällainen muovinen monityökalu kiwien operointiin: toisessa päässä on sahalaitainen veitsi hedelmän halkaisuun, toisessa lusikka sen kovertamiseen.
 |
 |
Kolmen viikon odottelun jälkeen ilmaantuu työpöydälleni tietokone! Tuplanäytöllä ja kolmen gigan keskusmuistilla varustettu mörkö on valmiina ankaraan numeronmurskaukseen.
Eilen alkoi Brisbanen kansainvälinen elokuvafestivaali, ja osallistumme siihen katsomalla Sam Peckinpah-klassikon Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää. Festari-isäntä Jack Sargeant mainitsee esittelyssään, että "tämä elokuva on vastenmielisimpiä ja nihilistisimpiä pätkiä, mitä olen koskaan nähnyt, ja nihilistiset leffat minä olen yrittänyt katsoa kaikki". Suosittelen ulostullessani aulassa päivystävälle Jackille elokuvaa date movieksi.
Kevät tekee tuloaan! Brisbanessa on ympäri vuoden lämmintä keskipäivällä, mutta tällä viikolla ovat aamutkin alkaneet lämmetä. Kuistilla tarkenee taas syödä aamiaista, mikä ei pariin kuukauteen ole luonnistunut. Yliopisto tarjoaa tänään poikkeuksellisesti perjantailuennon jälkeen barbecuen kahdeksankerroksisen laitoksen kattoterassilla, josta näkee Glasshouse-vuorelle saakka. Neulepuserossa tulee jo melkoinen hiki.
a housecat (peaceful) päivystää edelleen dekillä, joten päästämme sen sisään ja soitamme kaulapannassa olevaan puhelinnumeroon. Omistaja asuu parin korttelin päässä ja tulee hakemaan omansa pois, valitettavasti, minä kun ajattelin toiveikkaana saaneeni viimeinkin familiarin.
Illalla menemme keikalle Reviin, koska Ponyloaf (alla vasemmalla) on lämppärinä. Kaikki neljä bändiä ovat aivan mainioita. Pääesiintyjän, Transportin, (alla oikealla) jätkiltä puuttuvat vain tennissukat lantiolta, mutta jos haluaa varastaa, kannattaa varastaa parhailta, ja nämä kaverit ovat varastaneet hyvin.
 |
 |
